Ducatin 1980-luvun alun parhaiten myynyt malli oli näköispainos Mike Hailwoodin muutamaa vuotta aiemmin menestyneestä kilpapyörästä. Valmistaja panosti kilvanajoon vielä 1980-luvullakin. Monessa luokassa ajettiin monisylinterisillä japanilaispyörillä, joiden kanssa länsivalmistajilla ei ollut enää resursseja kilpailla. Onneksi 1970-luvun lopulla oli syntynyt virallinen kilpaluokka nimeltään Formula TT, jossa taisteltiin maailmanmestaruudesta kolmessa eri kokoluokassa. Ducatilla oli ihan oma menestynyt mallinsa luokkaan Formula 2, jossa nelitahtiset pyörät saivat olla enintään 600-kuutiosenttisiä ja kaksitahtiset hiukan pienempiä.
Vuonna 1984 Formula ykkösten suurin iskutilavuus laskettiin litrasta 750 kuutiosenttiin. Ducatilla päätettiin tehdä kilpapyörä ykkösiin. Vuonna 1985 myyntiin päässyt Ducati F1A menestyi eri maiden kilpailuissa, vaikkakin ei aivan yhtä hyvin kuin mihin pienemmällä mallilla oli päästy F2-luokassa. Melko pian Ducati toi myyntiin kilpapyörästään katukäyttöön hyväksytyn version. Kyseinen malli, Ducati 750 F1, oli viimeinen legendaarisen Fabio Taglionin johdolla suunnitelluista. Koko tehdas vaihtoi omistajaa 1986 ja uudet mallit edustivat erilaista ajattelutapaa kuin Taglionin tinkimätön kilpapyörä. Ducati 750 F1 jäi harvinaisuudeksi. F1:n väitetään olleen ajo-ominaisuuksiltaan aikansa parhaimmistoa, mutta kovin moni ei sellaista hankkinut. Niitä valmistettiin parin vuoden aikana vain hiukan yli 1 800 kappaletta.
Ducati 750 F1 1985 Olli Salonen