Kartingin 1980-luku

Tuolloin vielä mikroautoiluksi usein kutsuttu karting oli kasvanut lajina 70-luvulla voimakkaasti. Uusia ratoja oli rakennettu ja toiminta kansainvälistynyt. Pohjoismainen ulottuvuus oli vahva, kun suomalaiset pääsivät mittaamaan vauhtiaan tiiviissä kanssakäymisessä varsinkin ruotsalaisten kanssa. PM-tasolta oli paljon lyhyempi harppaus EM- ja MM-mittelöihin kuin ensimmäisiltä suomalaisilta korpiradoilta.

Ratoja rakennetaan

Ratoja oli rakennettu 70-luvulla lisää ja 80-luvulla vauhti vain kiihtyi. Espoon Bembölen kaltaiset vanhat radat alkoivat jäädä pieniksi, vaikka niillä yhä ajettiinkin.

Moderneja ratoja nousi mm. Lahteen, Lappeenrantaan, Poriin, Joensuuhun, Kouvolaan ja Paimioon. Näistä kolme ensin mainittua täyttivät kansainväliset vaatimukset muutenkin kuin yli 900 metrin pituutensa puolesta.

Kartingin suosio kasvaa

Harrastajamäärät kasvoivat huimasti, eikä tunnetusti kartingissa aloittaneen Keijo Rosbergin F1-maailmanmestaruus vuonna 1982 ainakaan hillinnyt lajin suosiota. Harvalla perhetiimillä kuitenkaan oli tavoitteenaan kansainvälinen menestys; karting tarjosi pikemminkin hauskaa yhdessäoloa siedettävin kustannuksin. Lajissa kilpailemisen sai aloittaa 10-vuotiaana luokassa F-Mini. Sen perustana oli Raket-moottorisahan osiin perustunut varta vasten karting-käyttöön suunnteltu 85 cm3 moottori. Samaa moottoria käytettiin myös luokassa F-Junior, jonka ikäraja oli 12 vuotta. Kyseisiä moottoreita markkinoitiin Raketin ja Dinon nimellä.

McCullochin loppu

80-luku merkitsi päätöstä lajin ensimmäisten vuosikymmenten yhdelle suosituimmista voimanlähteistä, kun yhdysvaltalaisen McCullochin moottorisahanmoottorista muunnettujen moottoreiden valmistus päättyi. Vielä vuosikymmenen alussa ne toimivat yhden suurimman harrasteluokan G yksityyppimoottoreina. Sittemmin luokan pelastajaksi tuli japanilainen Yamaha, joka suostui valmistamaan sääntöihin sopivan 100-kuutioisen voimanlähteen. Moottoreita ei saanut virittää, joten kaikki kuljettajat olivat sen puolesta samalla viivalla. Suomessa Yamahan moottori kiinnitettiin tyypillisesti kotimaiseen Finnakartin tai Mevin runkoon, mikä osaltaan auttoi pitämään kustannukset kurissa. Parhaina aikoina G-luokan kilpailuviikonloppuun ilmoittautui yli 130 osanottajaa, mikä lienee suomalaisen karting-historian yhden luokan ennätys.

Muita suoravetoisten luokkia olivat Formula Nordic ja Formula A. Molemmissa ajettiin 100-kuutioisilla 2-tahtimoottoreilla, joiden valmistajia olivat yleisimmin Rotax, Parilla, Dap, Dino, Sirio ja Komet. Nimensä mukaisesti Formula Nordic oli Skandinaviassa ajettava luokka, jonka takana olivat ruotsalaiset. Ideana oli tasoittaa kilpailua ja alentaa kustannuksia rajoittamalla moottorin viritystä. Formula A:ssa viritys oli vapaata, ja se oli kartingin kansainvälinen pääluokka.

Vaihteellisille oli kolme luokkaa F, C ja E. Luokassa F moottorin enimmäistilavuus oli 80-kuutiota, C:ssä 125, E-luokan tilavuuden ollessa 250-kuutiota.

Suomalaisia maailmantähtiä

Suomalaisnimiä kartingissa 80-luvulla olivat mm. Jyrki Järvilehto sekä Mikat Salo ja Häkkinen. Tyttöjen runsas osallistuminen oli oma ilmiönsä noina aikoina ja tunnettuja menestyjiä olivat mm. Taru Rinne, Mia Heinonen, Janinan Österholm ja Minna Kuoppala.

Vuonna 1981 tehtiin suomalaista karting-historiaa Risto Laineen ajaessa ensimmäisenä suomalaisena Euroopan mestaruuteen Kimmo Hirsimäen ottaessa pronssia 125-kuutioisissa. Kartingin 80-luku huipentui symbolisesti Lahdessa vuonna 1989 ajettuun EM-osakilpailuun, jossa A-luokan voitti Jos Verstappen matkallaan kohti kartingin tuon vuoden Euroopan mestaruutta.