Toyota Corolla murtautui suomalaisen sielun ytimeen jo esittelynsä aikoihin 60-luvulla. Corollasta tuli synonyymi suoraviivaiselle ja huolettomalle autoilulle – ainakin niin pitkään, kunnes katsastusinsinööri lopulta otti ruosteen puheeksi.
Toyota on aina ollut omalla tavallaan konservatiivinen valmistaja, joka ei mielellään tee uudistuksia pelkästään niiden itsensä vuoksi. Tämä näkyi 70-luvulla siinä, että kilpailijoiden siirtyessä joukolla etuvetotekniikkaan Toyota seurasi tilannetta varovasti sivusta. Pienestä Tercelistä tehtiin etuvetoinen, mutta erittäin tärkeästä Corollasta esiteltiin uusi takavetoinen malli vielä 1979.
Juuri tästä E70-Corollasta tuli tärkeä osa suomalaista autokulttuuria vuosikymmeniksi eteenpäin. Uutena se viihtyi rekisteröintitilastojen kärkipaikoilla vuosina, jolloin automyynti veti ennennäkemättömällä tavalla. Lamavuosina takavetoiset Corollat olivat sopivan hintaisia ostettavaksi, kun työsuhdeauto oli muuttunut kurpitsaksi. Lopulta Corollan suuret ikäluokat puhuttelivat 90-luvun jälkipuoliskon nuorisoa – olihan takaveto kohderyhmässä tärkeä autonvalinnan peruste.
Toyota Corolla on myös mainio esimerkki siitä, että Suomen 80-luku ei todellisuudessa ollut sampanjaa ja urheiluautoja. Suurin osa kansasta eli entistä elämäänsä, mutta vain hieman paremmin. Siihen elämään kuului korkeintaan hieman uudempi auto ja asunto, jossa lapsille oli omat huoneet.
Suomalainen ei tarvitse mitään liian hienoa. Arjen sujuvuus on tärkeintä ja sitä Corolla on aina toimittanut.
Toyota Corolla 1,6 DX 1984 Mika Myllylä