Sininen enkeli tuli perheeseen kesällä 2004, lomamatkalla Unkarissa. Pihaan piti saada saksalainen laatuauto, kun naapureillakin oli sellainen. Kotimatkalla tosin kävi useampaan kertaan mielessä, että työnnän koko pahviauton kompostiin, mutta loputtomalta tuntuneen taipaleen varrella ehdin lopulta kiintyä siihen syvästi. Vaimo ei suostunut lähtemään samaan kyytiin, vaan lensi kotiin, etenkin kun esikoispoika oli syntymässä muutaman kuukauden kuluttua. Suomeen selviydyttyäni päätin rekisteröidä auton, ja siitä meinasikin tulla viimeinen taisto. Nelitahti-Trabi on sen verran tuore tapaus, että kilpien saanti edellytti monenlaista nykyajan varustelua. Valtionviraston perilliseksi syntynyt konttori olisi vaatinut paitsi turvavyöt takapenkille, myös niiden kiinnityspisteiden vetolujuuden testauksen törmäystestillä. Onneksi katsastukseen oli tuolloin saatu myös B-vaihtoehtoja, joissa sääntöjä tulkittiin hieman löyhemmin ja Suomen kilvet lopulta heltisivät. Seurasi vuosikaudet kovaa ajoa, Trabi palveli kesäisin käyttöautona ja osoittautui hämmästyttävän luotettavaksi palvelijaksi. Ennakoiva ajotapa iskostuu väkisinkin selkäytimeen, kun tehoa on tuplasti kaksitahtitrabiin verrattuna, ajo-ominaisuuksia ei lainkaan ja jarrutuntuma on… omalaatuinen. Päällyspahvien alla ruoste alkoi kuitenkin tehdä vuosien varrella vääjäämättä tuhoaan. Vuosihuoltoon alkoi kuulua öljynvaihdon lisäksi hitsaus, paikkaa laitettiin lopulta paikan päälle. Lopulta pahvisiin takalokasuojiin ilmestyi ruma pystysuora repeämä taka-akselin kohdalle. Kävi ilmi, että takakonttiin lastatut varaosat ja -kanisteri meinasivat katkaista enkelin selän. Auto oli kirjaimellisesti menossa poikki. Mutta kun hovihitsarini ehdotti, että olisi ehkä korkea aika heittää kumppanille hyvästit, loukkaannuin ehdotuksesta syvästi. Perheenjäsen sentään kyseessä. Trabi siirtyi Tarttoon, jossa lukemattomat itäautot ovat nousseet tuhkasta Heiki Kakko -nimisen mestarin osaavissa käsissä. Kun remontti alkoi alustan hiekkapuhalluksella, jäljelle jäivät lähinnä reunat, muu osa haihtui tomuksi hiekan sekaan. Peltiä tarvittiin neliöittäin. Haalistunut ja halkeillut sosialisminsininen maalipinta vaihtui uuteen. Kahden vuoden kunnostusrupeaman jälkeen hirvitti, tuntuuko Trabi enää samalta autolta ollenkaan. Pelko oli turha. Tuntui se, tervepohjaisena ja kiiltävänäkin aivan yhtä hirveältä ja hienolta kuin aina ennenkin. Matka jatkuu, nyt myös sen Unkarissa vuonna 2004 äidin mahassa ensikyydit ottaneen esikoispojan kuljettamana.
