Kun lahjakkuus, ennakkoluulottomuus ja riittävä rahoitus kohtaavat, alkaa tapahtua. Ison-Britannian autoteollisuudella saattaa myöhempien tapahtumien seurauksena olla kyseenalainen maine, mutta 1950-luvun jälkipuolelta alkaneen runsaan kymmenen vuoden jakson ajan se näytti muulle maailmalle suuntaa.
Kuuluisin kaikista kultakauden malleista on BMC Mini, tehtaan sisäiseltä tunnukseltaan ADO15 (Austin Drawing Office). Se oli mestarisuunnittelija Alec Issigonisin kokoaman ryhmän vastaus BMC:n pääjohtajan Leonard Lordin antamaan tehtävään rakentaa erittäin pieni mutta silti kunnollinen auto. Ainoa ehto oli se, että autossa olisi käytettävä BMC:n A-sarjan moottoria, muuten Issigonisin kädet olivat vapaat.
Neljän hengen auton suunnitteleminen vain kolmen metrin kokonaismittaan pakotti miettimään kaiken uusiksi. Tilankäytön eteen tehtiin kaikki mahdollinen. Etuvetotekniikka pakattiin siten, että nelisylinterinen moottori oli keulalla poikittain ja vaihteisto sen öljypohjassa. Korin kulmiin sijoitetut kymmentuumaiset pyörät olivat myös välttämättömät, jotta pyöräholvit eivät rosvoaisi matkustamosta tilaa yhtään enempää kuin välttämätöntä.
Mini esiteltiin lehdistölle keväällä 1959, vain kaksi ja puoli vuotta suunnittelun aloittamisen jälkeen. Aluksi se tuli myyntiin nimillä Austin Seven ja Morris Mini-Minor. Suosio ei ensin ollut myrskyisää, sillä auto ei aikalaisten silmin näyttänyt aluksi autolta lainkaan. Vähitellen Mini kuitenkin voitti luottamuksen loistavilla ominaisuuksillaan; auton radikaali epäsovinnaisuus unohtui ja kauppa alkoi käydä.
Minin menestystä vauhdittivat vuodesta 1961 alkaen myös urheilulliset Mini Cooperit. Suomessa Mini ansaitsi ikuisen paikan kansakunnan kaapin päällä, kun Timo Mäkinen ja Rauno Aaltonen ajoivat Coopereillaan Suomen maailmankartalle.
Morris Mini Cooper 1963 Olli Peltola