Eurooppalaisten autotoimittajien muodostama raati kokoontui toista kertaa vuonna 1965 ja valitsi Vuoden autoksi Austin 1800:n.
Harva olisi Austinin voiton hetkellä osannut kuvitella, että Vuoden auto -titteli olisi viimeistä edellinen kokonaan Britanniassa suunnitellun auton voitto. Minin ja ensimmäisen Vuoden auton, Rover 2000:n, kaltaisten kunniajuoksujen aikakaudella näytti pikemminkin siltä, että brittien autoteollisuus oli elämänsä vedossa.
Austin 1800:n titteli oli oikeastaan siirretty palkinto. Kuusi vuotta aikaisemmin esitelty Mini oli kertaheitolla siirtänyt autosuunnittelun moderniin aikaan.
Vuonna 1962 BMC oli lanseerannut Minin periaatteilla suunnitellun, alempaan keskiluokkaan tähdätyn BMC 1100:n (ADO16). Sen jälkeen oli enää ajan kysymys, milloin Issigonisin konsepti yltäisi suuriin perheautoihin asti.
Austin 1800 oli vuonna 1965 outo ilmestyessään jämeräpartaisten sedanien markkinoille. Se oli matala ja leveä, minkä lisäksi keula oli poikittain sijoitetun BMC:n B-sarjan moottorin takia korin muuhun massoitteluun nähden lyhyt. Vaikutelmaa pehmennettiin tilaamalla muotoiluapua Pininfarinalta, joka oli ollut mukana jo ADO16-projektissa. Tilat olivat joka tapauksessa luokassaan ylivoimaiset.
Yleisön reaktiot antoivat heti viitteitä tulevasta. Siinä missä alkuperäiseen Miniin ja jopa hieman suurempaan BMC 1100/1300 -malliin pystyttiin suhtautumaan ennakkoluulottomasti, iso BMC 1800 selvästi loukkasi jotenkin hyväksyttyä maailmanjärjestystä.
Valmistajan odotuksiin nähden BMC 1800 oli musertava pettymys. Minejä valmistettiin yli viisi miljoonaa ja BMC 1100/1300-malliakin yli kaksi miljoonaa. Siihen nähden ison ADO17:n vaivoin 300 000:een yltänyt valmistusmäärä oli katastrofi Issigonisin ja BMC:n rohkea ajattelu oli tässä autoluokassa liian paljon edellä aikaansa.
Austin 1800 mk2 1970 Antti Aho