Autoilu oli vallannut ison tilan arkielämässä 70-luvun alkuvuosiin ehdittyä. Työasiat sai pyyhityksi mielestä kiertämällä Keimolan tai Ahveniston rataa kaverin Renault 8 S:llä. Samalla autolla ehti kuljettaa vietnamilaista puhujaa saman päivän aikana puhetilaisuuksissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella, ja vielä ehti illanistujaisiin Helsingissä. “Terästetyllä” Moskivitsh Elite 1500:lla ehti Helsingin keskustasta Korpilahden keskustaan sujuvasti alle kolmessa tunnissa.
Näihin tunnelmiin tuli kohtapuoleen tuntuva muutos. “Millä autolla ajatte, kun bensiini maksaa 2 mk/l” kyseli Fiat 126 mallin mainos ensimmäisen energiakriisin iskettyä sitten 1973 lopulla. Autojen hintoihin oli ns. pistevero napauttanut tuntuvat lisät jo -71. Energiakriisien myötä ja kaikesta hintavalvonnasta huolimatta bensiinin hinta nousi ja nousi. Vuosikymmenen päättyessä hinta olikin jo tuntuvasti yli tuon pelotteluna esitetyn kahden markan.
Energiakriisi tuotti synkimmillään valtakuntaan moottoriurheilun kiellon joksikin aikaa. Pysyväksi vaikutukseksi muodostui yleinen kattonopeus. Sellaista oli koettu vain määräaikaisina ja joillakin alueilla.
Mainittu Fiat 126:n mainos edusti automainonnan valtavirtaa, joskin yhtenä mieleen jäävimmistä. “Talousihme” tittelillä mainostettiin Datsun 100 A mallia, ja kaiken kokoisten Datsunien mainoksissa muistettiin kertoa vähäisistä kulutuslukemista. (Isän Datsun 1600:n kulutuslukemiin en tullut kiinnittäneeksi huomiota.) Taloudellisuuteen vedottiin tavalla tai toisella suunnilleen kaikkien automerkkien mainonnassa ja markkinoinnissa. Taksimiehille suunnattu mainonta oli saman sävyistä kuin suurelle yleisölle suunnattukin.
Autoilu arkipäiväistyi 70-luvun kuluessa. Vaikka yksityisauton läpimurto suomalaiseen yhteiskuntaan olikin 60-luvun asia, niin nyt yleistyi arkipäivittäinen liikkuminen autolla töihin ja töistä kotiin.
Autokannassa tapahtui mittavia muutoksia, vaikka uusien autojen kaupassa ei uusia ennätyksiä tehty, ja joskus myyntimäärä jäi varsin alhaiseksikin. 70-luvun alkaessa Volkswagenit olivat olleet ylivoimaisesti yleisinpiä ja englantilaisten Fordien selvästi kakkostilalla. Rekisterissä oli yhteensä noin 643 000 henkilöautoa.
70-luvun kuluessa Fordien määrä kasvoi noin 30 000:lla ja merkki oli vuosikymmenen lopussa rekisteriykkösenä. Fiatien määrä kasvoi yli kaksinkertaiseksi, Volkkarien määrä jopa väheni niin, että 1979 lopussa Fiat oli kakkosena ja VW kolmosena. Sitten tulivat japanilaismerkit Toyota ja Datsun, jotka olivat määränsä melkein kolminkertaistaneet.
Todellisia 70-luvun ilmiöitä olivat kuitenkin Saab ja Lada. Saab oli ennen ollut kalliina pidetty ruotsalaisauto. Uudenkaupungin tehtaan myötä tilanne muuttui, ja Saabien määrä kymmenkertaistui merkin ehtiessä kuudenneksi yleisimmäksi. Lada oli 70-luvun alkuvuosien tulokas ja ehti kiivetä 8. sijalle rekisteritilastossa. Ajoittain se ehti olla myyntitilastoissa ykkösenäkin.
Yksien yleistyessä toiset harvinaistuivat. Amerikkalaismerkit olivat kaikki niitä harvinaistuvia, ja amerikkalaisautoja oli vuosikymmenen lopussa rekisterissä vähemmän kuin vuosikymmenen alkaessa. Niin vaikka autokanta yhteensä reippaasti kasvoikin. Vuoden -79 lopussa amerikkalaisista Plymouth oli tilastossa sijalla 27 ja Dodge heti seuraavana.
Harvinaistujien joukkoon kuuluivat aiemmin hyvinkin yleiset Austin, Simca ja Skoda. Niiden kohdalla voidaan puhua romahduksestakin. Tässä yhteydessä tulee esille se, etteivät alhaiset kulutusluvut sittenkään autojen suosiota ratkaisseet. Skoda oli koko ajan menestynyt taloudellisuusajoissa hyvin ja mainonnassa niitä taloudellisuusajojen tuloksia oli korostetusti tuotu esille.
70-luvun päättyessä valtakunnassa oli noin 1 170 000 henkilöautoa, siis selvästi toista miljoonaa. Autoilu oli arkipäiväistynyt.
Moottoripyörä harvinaistui 70-luvun liikenteessä. Kireä verotus toki vaikutti, mutta vielä enemmän vaikutti autoistuminen. Mopedienkin määrä kääntyi laskuun. “Pappamopo” käsite syntyi osuvasti kuvaamaan vähenevää vakiomopokantaa. Nuorison ajokiksi mopedi alkoi muuttua. Moottoripyörä ei ollut enää kulku- vaan harrasteväline. Moottoripyöräasiat olivat silti laajan kiinnostuksen kohteina. Suomalaiset motoristit kuuluivat maailman kärkeen niin TT-ajoissa, motocrossissa kuin trialissakin.
Vuosikymmenen alussa suomalaiset seurasivat innostuksella prototyyppi kilpa-autojen MM-sarjaa maailman radoilla, lähinnä Leo Kinnusen esityksiä Porschella. Toki Keimolassakin käytiin katsomassa hevosvoimapakkausten kisailua. Ralleissa käytiin katselemassa yhä erikoistuneempaa autokalustoa, joka poikkesi enemmän ja enemmän saman merkkisistä kaupasta ostettavista.
Hassunhauska tapaus sattui, kun isännöin neuvostoliittolaista lehtimiestä. Hän oli niin innostunut katselemaan kalustoa Hankirallin lähtöpaikalla, että myöhästyimme yhdestä solidaarisuusjuhlasta, ja tilaisuutta tärkeänä pitäneet taistlaiset olivat hyvin näreissään.
Taloudellisuus tuli tärkeäksi autourheilussakin. Jokamiesluokka syntyi ja kasvoi nopeasti erittäin suosituksi. Yleisöä kiinnostivat nopeatempoiset kisat ja harrastajia kiinnosti laji niin, että sata autoa kisassa oli hyvinkin mahdollinen. Kierrätyksestä ei puhuttu, mutta joka tapauksessa sadat Volkkarit, Saabit, Fiatit ja monet muutkin siviililiikenteestä poistuneet autot saivat uuden elämän kilpureina.
70-luvun ajoneuvoasioihin kuuluu ehdottomasti Valmetin nousu eniten myydyksi traktorimerkiksi. Ensi kertaa myyntiykköseksi nousi Valmet 502 vuonna 1974. En mitenkään voinut olla julkaisematta siitä uutista Pääkaupunki lehdessä. Sitäpaitsi tulin ajaneeksi 502:lla itsekin isommilla ja pienemmillä teillä, pellolla ja metsässä.
– Olli J. Ojanen –