Vaikka sodanjälkeisen Volvon kantamallina pidetty PV444 oli aikoinaan suunniteltu pieneksi kansanautoksi, mallisto oli 70-luvulle tultaessa kehittynyt suuntaan, jossa Volvo tarvitsi kipeästi mallistonsa laajentamista pienempään suuntaan. Amazon oli väistymässä, minkä jälkeen Volvon pienin malli olisi Euroopassa isona autona pidetty 142/144. Volvon nuori toimitusjohtaja Pehr Gyllenhammar näki tilanteen kirkkaasti, eikä hän empinyt etsiä ratkaisuja.
Samaan aikaan raskaan kaluston valmistajana tunnettu Daf oli Hollannissa tullut johtopäätökseen, että pienen volyymin henkilöautotuotannosta olisi päästävä eroon. Se oli 50-luvulla syntynytkin oikeastaan yhden idean, portaattoman kumihihnavetoisen variaattorivaihteiston, varaan.
Osapuolet löysivät toisensa vuonna 1974. Volvo osti Dafin henkilöautotoiminnot ja jatkoi Daf-malliston tuoreimman tulokkaan, Daf 66:n, tuotantoa nimellä Volvo 66. Volvon imagolle tärkeitä turvallisuusvarusteita lisättiin, mutta teknisesti malli jatkoi ennallaan.
Daf 66:n ei ollut tarkoituskaan jatkaa Volvo-naamioinnissaan pitkään, sillä yrityskaupan myötä myös valmiit suunnitelmat sen seuraajasta – Daf 77:stä – olivat siirtyneet Volvolle. Ne vastasivat Dafin henkilöautotuotannon yleistä linjaa: Renaultilta hankittu nelisylinterinen moottori edessä pitkittäin ja variaattoriveto takapyörille. Jo Daf/Volvo 66:ssa käyttöön otettu hienous oli taka-akselin De Dion -tuenta. Daf 77 esiteltiin vuonna 1976 Volvo 343/345:nä.
Siitä pitäen Volvon Hollannin-operaatiot rullasivat yhtä pitkään kuin itsenäinen Volvokin. Alankomaissa valmistetut Volvot eivät kuitenkaan koskaan tavoittaneet oikeiden Volvojen statusta. Lähes sellaisenaan Volvoksi uudelleen brändätyn 66:n kohdalla se oli ymmärrettävää, mutta 300-sarjan ja sitä seuranneen 400-sarjan vastaanoton täytyi olla Volvolle pettymys.
Volvo 66 1975 Pekka Alamettälä