Saksalainen sotamarsalkka Kesselring otti Jeepin käyttöönsä Italian-rintamalla, eikä enää luopunut siitä. Neuvostomarsalkat Žukov ja Konev ajoivat omillaan kilpaa kohti Berliiniä. Kenraali MacArthur palasi Filippiineille ja nousi Jeepiinsä.
Sotilaat kaikenvärisissä univormuissa rakastivat Jeepiä ja hyvästä syystä. Itse Enzo Ferrarin kerrotaan lausuneen, että Jeep on ainoa amerikkalainen urheiluauto.
Sodan jälkeen Jeep oli kaikkialla, Kalmukkiarolta Kanadaan ja Afrikasta Tyynellemerelle. Rauhan tultua kevyt ja kätevä nelivetoauto otettiin heti siviilikäyttöön. Suomeenkin niitä hankittiin ylijäämävarastoista satamäärin, kun tiet olivat kurjassa kunnossa ja traktoreista pulaa.
Jeepissä kiteytyy se, miten pahasti akselivallat olivat aliarvioineet USA:n teollisen kapasiteetin. Maailmansotien välillä amerikkalaiset olivat päästäneet armeijansa retuperälle, mutta kun Saksan hyökättyä Puolaan ymmärrettiin, mitä oli tulossa, alkoi tapahtua.
Kesällä 1940 USA:n armeija järjesti tavanmukaisen tarjouskilpailun, jonka voittajasta tulisi USA:n armeijan kevyt nelivetoinen tiedusteluajoneuvo.
Suurimman panoksen antoi pikkuinen American Bantam, jolla ei kuitenkaan ollut hartioita toimittaa odotettavissa olevia tilauksia. Kaksi muuta kilpailijaa olivat Willys ja Ford, joista Willys sai tehtäväkseen koota kaikkien kolmen prototyypin parhaat ominaisuudet ja yhdistää ne lopulliseen tuotantomalliin.
Niin tehtiin, ja seuraavien kolmen vuoden aikana rintamille lähti 640 000 Jeepiä, niistä hieman runsas puolet Willys MB:itä ja loput Ford GPW:itä. Mittakaavaa kuvaa se, että yksin Venäjälle toimitettiin 50 000 Jeepiä, mikä ylittää Wehrmachtin vastaavan Kübelwagenin koko tuotantomäärän.
Siinä sivussa syntyi nykyaikainen maastoauto. Sodan jälkeen Willys alkoi valmistaa maastureita myös siviiliin ja sai pian kilpailijoita kaikkialta maailmasta.
Willys MB 1943 ja MBT-perävaunu Arto Sepänmaa