Auto hankittiin Helsingin Itäkeskuksesta keväällä vuonna 1986 ja se on siitä lähtien ollut omistuksessani. Auto maksoi silloista rahaa 21 000,- markkaa, mikä ei ollut ihan halvimmasta päästä. Autossa oli Volvon ”kesyin” 90 hevosvoimainen – Amazonistakin tuttu – B20A-moottori yhdellä Strombergin kaasuttimella. Aikani sillä ajettuani ja kyllästyttyäni moottorijarrutuksessa öljyä polttavaan laiskaan kulkineeseen oli ensimmäisen viritysten aika. Kansi kävi perushuollossa ja siitä viilattiin jokunen milli pois, jotta saatiin puristuksia nostettua. Myös peltisarja ja 2,5” pakoputki löysi itsensä moottorin jatkeeksi. Auto piristyi näillä toimenpiteillä mukavasti, mutta ainahan se nälkä kasvaa syödessä ja virityskierre oli valmis alkavaksi. Seuraavaksi tehtiin isompi kansiremontti missä kanavia avarrettiin, laitettiin parempi nokka-akseli ja Dellorton tuplakaasuttimet. Meno alkoi olla tämän jälkeen jo sangen joutuisaa ja kumi kärysi. Mikään kun ei riitä niin tie vei taas Vantaan Kaivokselaan Autoengineering Matti Järvisen jutuille. Viimeinen tähän B20-moottoriin tehty viritys oli alakerran poraaminen ylikokoon pidemmällä kampiakselilla, jolloin tilavuus kasvoi 2,0 -> 2,3 l. Venttiilejä isonnettiin tuplajousilla ja kanavia avarrettiin lisää, nokka vaihtui vieläkin kireämpään. Tulos oli sangen mairitteleva 196 hv, hieman harmitti kun koskaan ei saatu maagista 200 hv rajaa rikki. Autoon oli tehty toki parannuksia myös vaihdelaatikkoon, jarruihin ja alustaan vastaamaan lisääntynyttä tehoa.
Em. kokoonpanolla ajettiin 80-luvun loppu ja koko 90-luku, 2000-lukua vielä pitkälle. Varttimaileilla käytiin kiihdyttelemässä ja rikkomassa vaihdelaatikoita ja kardaaneja sekä Ahvenistolla ratapäivillä. 2000-luvulla alkoi polttoaine olla jo kohtuullisen arvokasta ja 99 okt. oli jo poistunut markkinoilta, niin alkoi kiinnostus heräämään hieman nykyaikaisemman moottorin ja tekniikan perään. Polttoaineen kulutus tällä kun oli vaatimattomat 16 – 18 l/100 km. Auto- ja moottoritekniikka oli kehittynyt huimasti sitten 80-luvun ja hinnat tulleet alaspäin sekä Internetin ihmeelinen maailma oli helpottanut osien haalimista merkittävästi. Alkuun alettiin miettimään moottorivaihtoehtoja ja sopivuutta konepellin alle sekä mahdollista työmäärää. Katsastuskonttoreille soiteltiin ja käytiin kyselemässä muutoskatsastuksen onnistumista. Päätös kohdistui lopulta Volvon 900-sarjassa olleeseen B230FB moottoriin, joka päätettiin myös turbottaa. Kyseisessä moottorissa kun oli valmiiksi paremmin virtaava 531 kansi ja VX3 nokka-akseli. Kaasuttimien kanssa ei jaksettu enää alkaa puljaamaan, joten vakiona oleva LH-Jetronic 2.4 sähköruisku ajoi asian mainiosti. Turboksi valikoitui Garrett:in GT28R kuulalaakeriahdin. Muutokseen kului koko talvi 2008 – 2009 mikä ei sinänsä haitannut koska omassa tallissa sai rauhassa puuhastella. Koko projekti löytyy tarkemmin kotisivuilta http://volvo.tonit.org/. Moottorivaihdon, Turbon ja välijäähdyttimen lisäksi autoon tuli 3” pakoputki alusta loppuun, ruiskun bensatankki + pumput, paksumpi kardaani ja kestävämpi M46 vaihdelaatikko ym. tarvittavaa. Kevytkorinen auto liikahtaa tällä tekniikalla sangen ripeästi, ahtopaineista riippuen tehot asettuvat 250 – 300 hv tietämille. Ruiskutusjärjestelmä on itse muokattu ja ohjelmoitu tälle kokoonpanolle. Maanteillä polttoaineenkulutus asettuu 10 l/100 km tietämille, joten parannus polttoainetalouteenkin on merkittävä vanhaan vapaastihengittävään tuplakaasutinmoottoriin verrattuna.
Tällä kokoonpanolla ajettiin taas pitkään, tietty joka talvi tuli jotain pienempää parannusta varusteluihin. Joitain vuosia takaperin sattui sitten pahin takaisku mitä autolle oli koskaan käynyt. Bensaletkun rikkoontuminen yhtenä elokuun pimenevänä iltana sytytti koko konehuoneen tuleen muutamaa kilometriä ennen kotiin pääsyä. Tulipalossa tuhoutui myös suurin osa auton johtosarjaa ja koetaulua. Autoa yritettiin sammuttaa kolmella käsisammuttimella, mutta palokunta sen sai lopulta kokonaan sammumaan. Auton tarina olisi saattanut loppua tähän ellei sillä olisi ollut pitkää historiaa takana. Vaimo patisti laittamaan sen kuntoon, koska olihan se ollut meidän hääautonakin. Siitä sitten vain leuka rintaan ja autoa tutkimaan ja purkamaan kuinka pahasti oli käynyt. Ja olihan se karua katseltavaa, mitä voi valokuvistakin päätellä. Auton pelasti loppujen lopuksi lasikuituinen konepelti, joka suli pelkiksi kuiduiksi ja päästi näin kuumimmat liekit karkuun taivaalle. Keulan alustarakenteet säilyivät suhteellisen vahingoittumattomina. Joitain puslia ja heloja sekä jarruosia toki vaihdettiin. Autosta purettiin pois koko palanut moottori oheislaitteineen, lokasuojat, puskurit, valot, maskit ja jarruosat. Sisältä purettiin koko koetaulu, johtosarjat, lämmityslaite, mittaristo, ym. osaa. Konehuone ja sisätilat putsattiin, hiottiin ja maalattiin. Varaosiksi hankittiin Hangosta toinen Volvo 142 ja Porista 900-sarjan volvo. 142:sta otettiin kaikki tarvittavat osat ja 900-sarjalaisesta uusi tekniikka. Auto rakennettiin takaisin entiseen loistoonsa ja paremmaksikin, vaihdettiin uusi tuulilasi ja käytettiin maalaamossa. Auto on tämän korjaamisen ja ehostuksen jälkeen toiminut hyvin ja ollut taas osa perhettä. Auto täyttää nyt toukokuussa (ensirekisteröinti 5/1974) 2024 kunnioitettavat 50 vuotta ja matka jatkuu..
