1980-luvun alussa japanilaiset huomasivat, että Yhdysvaltoihin kannatti suunnitella ihan omia moottoripyörämalleja. Paikallinen käsitys kovaa ajamisesta perustui korttelin mittaiseen kiihdytykseen. Kaarreajolla polvi maassa ei ollut yhtä suuri merkitys kuin eurooppalaisten alan lehtien testeissä. Amerikkalaisen tyylitajun mukaan pyörän piti myös olla muotoilultaan yhdistelmä vanhaa ja uutta, eikä virtaviivaista katetta pidetty haluttavana.
Yamahan projektipäällikkö Akira Araki hahmotteli konseptin Yhdysvalloissa paikallisen suunnittelija John Reedin kanssa. Juuri tuotantoon saadun matkamalli Venturen 1,2-litrainen V4-moottori otettiin lähtökohdaksi, vaikka se oli suunniteltu ihan erilaiseen käyttöön. Koska tähtäimessä olivat kiihdytyskisat, piti moottoriin saada huipputehon lisäksi vääntöä myös matalille kierroksille. Siihen päästiin V-Boostiksi kutsutulla koneistolla. Se yhdisti eri lohkon puolikkaiden kaasuttimet. Käytännössä matalilla kierroksilla V-koneen kumpikin puolisko sai seoksen omalta kaasuttimeltaan. Kun tehoa haluttiin lisää, avautui kaasuttimien välinen kanava ja tarjosi kahden kaasuttimen antimet aina imuvuorossa olevalle sylinterille.
Vuonna 1985 esitelty V-Max oli painava, näyttävä ja tehokas. Sille ilmoitettu 145 hevosvoiman teho oli ennen näkemätöntä. Myynnissä oli moottoripyöriä, jotka käytännön testeissä kiihtyivät yhtä nopeasti kuin Yamaha. Mutta niiden parhaiden aikojen saamiseen tarvittiin harjaantunutta kaasun ja kytkimen käyttöä. V-Max kiihtyi aina yhtä kovaa. Sen ajo-ominaisuuksista mieleenpainuvin oli kaasuun vastaavuus kaikilla kierroslukualueilla. V-Maxista tuli kerralla oman tyylisuuntansa ainoa edustaja. Muillakin valmistajilla oli vastaavia malleja, mutta V-Maxia ei syrjäytetty. Alkuperäinen versio pysyi tuotannossa pienin päivityksin vuoteen 2006.
Yamaha V-Max 1986 Heikki Väärä